Hupsista vaan!

Mihin tämä aika aina häviää?

On jo tovi vierähtänyt viime postauksesta.
Väliin on mahtunut muutamia työvuoroja, opiskeluviikonloppu,kipuja,epätoivoa,väsymystä, toivoa, luottamusta ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Uudessa työpaikassa on mukava meininki, kivoja ihmisiä. Työ on rankkaa perushoitoa, huonokuntoisia vanhuksia.
Eli koettelemus miun kropalle jonka ei ole tarvinnut sellaista työtä tehdä kolmeen vuoteen. Paikat kipeänä, todella aivan joka paikka.
Fibromyalgia sanoo jyrkän vastalauseensa.
Varsinkin alkuviikosta kun olin maanantain iltavuoron jälkeen heti perään aamun niin sittenhän illalla pääsi itku kun en voinut edes hengittää ilman kipuja. Tottakai kävi mielessä että epäreiluahan tämä on, ei voi olla totta...
Keskiviikon työvuorosta oli kieltäydyttävä.
Nyt on monenlaiset tunteet vyöryneet ylitseni. Entä jos kehoni ei totukaan tähän, mitä sitten?
Liikkumaan olisi päästävä, lenkille ja salille, mutta näillä kivuillako?
Käyn töissä, olen kipeä, jos menen salille olen kipeä enkä kykene töihin...mitä mitä??? Laskut eivät häviä mihinkään.
Kaikki se into oman elämän hallitsemisesta on rikottu vaikka toki tulee hetkiä jolloin luotan että kaikki järjestyy, keho tottuu ja vahvistuu.
Sitten pelko taas valtaa ja se on saatava pois mutten ei voi elää ja olla onnellinen.

Opiskeluviikonloppu antoi voimia ja luottamusta.Myös hämmennystä. Huomasin taas miten epäuskoinen ja skeptinen olenkaan. Vaikka en haluaisi.Läpimurto oli kuitenkin se että ensimmäisen kerran elämässäni tajusin ja myönsin vihaavani kipujani. Se oli hieno ja helpottava tunne.
Haluaisin vaan rakastaa ja luottaa maailmankaikkeuteen ja rakkauteen mutta jalkani ovat niin maassa ettei edes pääni kohtaa aina pilviä vaikka hyvä olisi.
Hetkittäin kyllä ja se on ihanaa.
Se luotto siitä että minusta pidetään huolta, että minua koetellaan ja opetetaan.

Ja sitähän se on. Saan oppia ettei minusta todellakaan ole kokopäiväiseksi hoivatyöhön, ei ainakaan näin fyysiseen. Kivut annettiin miulle heti etten edes kuvittelisi sellaista enkä menisi lupailemaan liikoja vaan tajuaisin omat rajani.
Opettelua on myös omien rajojen laittaminen ja niiden kertominen toisillekin, opettelen kieltäytymään ja sanomaan EI ilman syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Siinä onkin oppimista.
Kaikki se häpeä jota koen kotona kun on pakko tunnustaa miehelle etten ehkä kuitenkaan pysty töitä tekemään niin paljon vaikka niitä olisikin.
Laskut on kuitenkin maksettava ja siihen on keinot keksittävä.
Mieleeni palautui jälleen se suunnitelmani tehdä keikkaa päiväkodissa ja ensi viikolla taidan ottaa sen asiakseni.

Paljon on asioita opetettu ja paljon on oppimista.Kaikki nämä asiat ovat loppujen lopuksi hyväksi, minua varten, näitä juuri nyt tarvitsen.
Joskus tulevaisuudessa ymmärrän kaiken vielä paremmin kuin nyt,uskon siihen.
En tarvitse paljon, rakkautta vaan ja välttämättömän toimeentulon. Laskut maksettua ja sen verran ettei tarvitse toiselta pyytää.
Sitä olen enkeleiltä pyytänyt. Jaksamista välttämättömään.
Uskon että sen saan. Kiitän jo nyt, kyllä kaikki järjestyy.

Tänään menen iltavuoroon.Kipeä olen edelleen mutta pärjään.Opettelen myös sitä ettei minun tarvitse tehdä töitä niin hirveällä vauhdilla kuin olen tottunut. Jotenkin aina on pitänyt tehdä enemmän kuin toinen ettei kukaan laiskaksi luulisi.Olen mie vaan hölmö. Siitä ajatuksesta pitää päästä.

Yhdestä tarjotusta vuorosta kieltäydyin ja se tuntui yllättävän hyvältä. Ehkäpä opin vetämään omat rajani ja rakastamaan itseäni.

Ruokavalio on pysynyt suht kohdillaan pienistä harkituista lipsahduksista huolimatta. Paino on kuitenkin jämähtänyt, ehkä se siitä taas jossakin vaiheessa liikahtaa.Siltä osin kuitenkin olo ihan loistava.

Mutta, ulkona on ihana ilma, nauttikaa vielä viimeisistä kesän rippeistä.

Mie lähen kohta töihin, toivottavasti saan tehdä töitä ilman suurempia kipuja.
Illalla sitten suoraan saunan lämpöön.

Enkeleitä teille kaikille <3