Liikuttunut

Olen lähdössä Päivölään, opiskelemaan. Tänä viikonloppuna käsitellään uniasioita,naiseutta ja eettisyyttä sekä mielenterveysasioita.

Ihana, mielenkiintoinen vkl edessä.

Ja ne ihanat ihmiset. Opiskelutoverit ja opettajat.
Kiitos heistä.

Sovin tapaamisen Mary Kayn tiimoilta ja maanantaina menen ensimmäiseen koulutukseen. Olen näin päättänyt ja olo on keveä.

Uusia tuulia. Elämää.Uusia ihania ihmisiä.

Elämä on seikkailu.
Seikkailu on elämää.

Tarvitseeko muuta paitsi tietysti rakkautta.

Eläköön myös naiseus!

Muistakaa tytöt se kaiken kiireen keskellä.
Hemmotelkaa itseänne.

Aamusella kun vielä hieman torkahtelin ennen ylösnousua tunsin yhtäkkiä kun joku otti minut syliinsä ja halasi ja kuiskasi korvaani "minä rakastan sinua".

Huumaava tunne, se ei ollut unta.

Kiitos enkelini, tätä olen odottanut.

Enkeleitä kaikille teille ja ihanaa viikonloppua!

Hypätäänkö?

Aaltoliikettä. Huippuja ja laskuja.Ilon ja epäröinnin hetkiä.
Saisinko välillä tasaista?

No niin, tulihan ne paikat hieman kipeiksi salikäynnin jälkeen mutta pahin pettymys oli vasen peukaloni joka ei oikein antanut ottaa otetta mistään. Kipeä se on ollutkin, välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta....

Vanha vammahan siinä on, eräs mummeli muutama vuosi sitten töissä väänsi sen aivan nurinpäin ja siitä lähtien se on ajoittain kiukutellut.

Torstain iltavuoron jälkeen se olikin sitten tykyttävä ja särkevä joten perjantain iltavuoro hirvitti. No, sen jaksoin mutta sunnuntain työvuoro oli peruttava ja annettava peukun levätä.

Naurettavalta kuulostaa vaivana, peukalo.Mutta yritäpäs tehdä hommia ilman peukaloa! Ei onnistu, ei.
Nyt oikeasti hirvittää kuinka mulla ylipäätään enää fyysiset hommat onnistu. Muutenkin on paikat kipeenä.

Tiistaina kävin kahdessa päiväkodissa itseäni "kauppaamassa" ja tänään menen vielä yhteen. Saa sitten nähdä kuinka niitä töitä on, kalenteri on meinaan ihan tyhjä. Hoivakodilla oli tarjolla listassa kolme vuoroa eli juuri tämä viikonloppu kun lähden taas huomenna Päivölään opiskelemaan.

Tosin viime torstaina kun töihin ajelin toivoinkin ettei paljon työvuoroja olisi etten joutuisi tekemään hankalia valintoja. Toivoin ja pyysin maailmankaikkeudelta merkkejä ja vastauksia tulevaisuutta ajatellen ja tulihan se vastaus sieltä. Melkein tyhjä lista ja todella kipeä peukku. Eli on aika ottaa suuntaa muualle. Toki vielä hoivakodillakin teen töitä kun  sopivasti sattuu.

Niinpä perjantaina soittelin heti pari päikkäriä ja sovin ne tapaamiset.
Harjoitushoitoja pitäisi alkaa myös tekemään sekä Bars-hoitoja.Tulevaa asiakaskuntaa jo kasattava.

Ystäväni houkutteli Mary Kay-ihonhoitokonsultiksi ja se on nyt vakavassa harkinnassa. Lisätienestiä ja sellaista erilaista elämää. Naiseutta ja hyvinvointia sitä kautta.Sitä tunnen tarvitsevani tässä tahmeassa olotilassani. Tiedän
 myös, että nauttisin ihmisten kanssa työskentelystä.
Ainut epäilys tässä vaan on mistä löydän ne asiakkaat?

Harkitsen vielä. Tosin se vaivaa mieltäni. Mikä estää?
Olisihan se seikkailu eikä siinä voi oikeastaan mitään hävitä.

Kuinka paljon pelko estää meitä kokeilemasta asioita?
Pelko epäonnistumisesta tai jostakin muusta hieman epämiellyttävästä asiasta josta kuitenkin voisimme saada paljon. Kun vaan uskaltaisimme heittäytyä ja antaa mennä.Ei se haittaa jos epäonnistuu. Vai epäonnistuuko?
Olisiko se silloin vain opettavainen kokemus, rikkaus?
Jospa se kuitenkin olisi tuonut edes vähän iloa, menikö se silloin hukkaan?
Ei kokemukset koskaan mene hukkaan, niitä täytyy ymmärtää.

Tässä kohtaa elämässä haluaisin kokemuksia. Olen elänyt aivan liian varman päälle ja konservatiivisesti.

Nyt olisi aika jatkaa hypähtelyä.

Tyhjä kalenteri kyllä vähän ahdistaa, pakko myöntää.
Ei yhtään työvuoroa.
Hassua kyllä, ahdistaisi vielä enemmän jos niitä olisi siellä paljon.
Pelkään oikeasti kehoni reaktioita.En tiedä miten se jaksaa ja kuinka paljon kipua itse jaksan.
Yritän kaikkeni ollakseni positiivinen koska murehtiminen ja stressaaminen ei auta mitään.Mutta olen vaan ihminen.

Viikonloppuna keskusteltiin mieheni kanssa. Kerroin hänelle tunteistani ja siitä kuinka pahalta minusta tuntuu kun hän ei välitä minusta. Naiseuteni lyttäämisestä ja väheksynnästä.Kuitenkin tiedän rakkautta olevan, molemminpuoleista.Tätä on vaikea hyväksyä, liian vaikeaa.
En riidellyt enkä haukkunut.
Kerroin, etten halua lähteä mihinkään vaan laittaa tätä kotia ja yrittää elää tässä talossa yhdessä. Kerroin, että minun tulee löytää enemmän omaa elämääni ja sitä kautta onnellisuutta jolla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Vain siten jaksan. Nyt meillä on ollut hiljaista, ei mykkäkoulua, ei riitaa mutta etäisyyttä.Sitä tarvitsen ja tiedän kyllä että toisesta tuntuu pahalta mutta nyt en muuta voi.
Illalla kun kömmin nukkumaan tulee tarve kömpiä kainaloon mutta en voi. Suojelen itseäni, en uskalla enää satuttaa itseäni koska petyn kuitenkin.
En tiedä kuinka kauan tämä voi jatkua mutta juuri nyt en pysty muuhun.
Opiskeluviikonloppu tulee nyt ihan hyvään kohtaan.
Saa taas ajatuksensa muualla, ainakin hetkittäin.

Elämä on silti ihanaa.
Aurinkoiset syyspäivät niin raikkaita ja kauniita.

Onhan minulla paljon. Lapset ja lastenlapset. Koirat. Ystävät.
Ja paljon muuta.
Kauhistuttaa ajatuskin että joutuisin kaikesta luopumaan.
Haluan elää vielä pitkään.
Ongelmat tuntuvat tosi pieniltä verrattuna siihen jos elämä otettaisiin yhtäkkiä pois.Eihän tässä ole mitään hätää. Eihän?

Nauttikaa elämästä, joka henkäyksestä
Kaikki voi olla ohi silmänräpäyksessä tai elinaikaa voidaan luvata vain rajallisen lyhyen ajan. 
Elämää täytyy elää nyt ja tässä.Kiittää siitä ja riemuita tästä lahjasta.
Hoivata sitä mahdollisimman hyvin, aarteena kantaa.

Minäkin aion uskaltaa, iloita, riemuita ja olla onnellinen.

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi.

Aion vielä todellakin hypätä.....

Hyppäätkö sinä?